"Can we start to slow it down?
Can we learn to live right now?
I just want to feel it all."
Välillä elämä kyllä heittelee, ja se pistää miettimään että kyllä me ihmiset vaan ollaan aika lujaa tekoa. Enkä tarkota fyysisiä vaivoja ja kipuja ja haavoja, vaikka siinäkin suhteessa ihmiset kyllä kestää hämmästyttävän paljon, vaan henkistä tuskaa ja paskaa. Välillä tuntuu että kuolee, sydäntä raastaa niin että ei saa henkeä ja vaan itkee niin kauan että hetkeksi saa turran olon eikä paska tunnu paskalta. Mutta niin vaan sitä noustaan tuhkasta (tai tuskasta) uudestaan, yleensä entistä eheämpänä, fiksumpana ja monella tapaa parempana. Jopa tuon mun edellisen kirjotuksen jälkeen oon miettiny monia asioita uusiksi, mm. suurta himoani muuttaa pois Kauhavalta. Mä luulin ettei tällä paikalla oo mulle enää tarjottavaa, ja siksi halusin mahdollisimman äkkiä täältä pois. Mut ehkä sillä onkin. Ehkä vielä joku päivä muutankin, ehkä en. Mä en suunnittele tulevaisuuttani joten anything is possible. Mä en oo koskaan oikeastaan elämältä muuta toivonu ku että löydän paikan minne kuulun, ja henkilön joka rakastaa mua tälläsenä idioottina ku oon. Kukaan ei toki varmasti koskaan voi tykätä kaikista puolista toisessa, aina on jotain joka äryttää tai vituttaa tai jotain mitä ehkä haluaisi muuttaa, mutta me kaikki kuitenkin ollaan vain viallisia ihmisiä. Pitää vaan löytää se toinen puolisko jota rakastaa ja joka rakastaa sua vaikka oisit joskus typerä kana tai kiroileva siili. (Älkääkä ny ottako tätä kärjistystä liian kirjaimellisesti, tottakai pitää olla kemiaa ja muuta huttua että juttu toimii mutta ehkä joku ymmärtää mitä tarkotan!)
 |
| Joskus tuntuu tältä. |
Mä täytän ihan pian 30 ja vaikka en ikäkriiseilekkään, niin kuitenkin oon tajunnu sen, että elämä on lyhyt ja vilistää ohi, ja sitä pitää tehdä mikä itelle on parasta, sillonki ku se sattuis ihan saatanasti, ja pitää antaa mennä vaan eikä pelätä liikaa. Ja se suurin oivallus itelle on ollut se, että oon koko ikäni luullu olevani "ugly little fatty" joka ei kelpaa sellasenaan vaan aina jotain pitäisi muuttaa, niin enhän mä oikeesti ees oo! Varmasti johonkuhun toiseen verrattuna ehkä oonkin maailman suurin pullataikina, tyhmin aasi ja rumin peruna, mutta miksi ihmisiä pitäisi verrata toisiinsa? Kaikki näyttää siltä miltä näyttää ja kaikki on kauniita omina itsenään. Sitäpaitsi sisin ratkaisee aina. Mä aina oon ajatellu niin, mutta se ajatusmalli ei oo ennen tätä yltänyt muhun itseeni asti. Ja noh, kyllä niitäkin päiviä on kun yhä sorrun itseinhoon ja toivon että olisin jotenkin parempi tms.. Mutta paljon harvemmin. Mä en näytä enää samalta ku ennen ja siihen on ollu vaikee tottua, koska onhan se paino noussu.. Nykyään kun kattoo kuvia vuosien takaa niin mä oon mielestäni ollu ihan normaalikokoinen lähestulkoon aina ja aivan turhaan oon murehtinu sitä taukoamatta mieleni perukoilla ja inhonnu peilikuvaani, verrannu itteeni muihin ja luullu että mun pitää näyttää samalta ku muutkin että kelpaan (vaikka enhän mä koskaan oo näyttäny massalta mutta you get the point). Nykyään kuitenkin katon kaikkia pyöreitä kauniita naisia ja ihan legitisti tykkään enemmän pullataikinasta! (Mutta siis kuten sanoin kaikki on kauniita, en yritä sanoa että toinen ois yhtään sen parempi ku toinen! Tää vaan on mulle suurta henkistä kasvua.) Ennen ku vaatteitaki selaili jostain nettikaupasta niin aatteli vaan kuinka typerältä noiki vaatteet näyttää pyöreellä ihmisellä, toisin ku tolla laihalla mallilla... Mutta nykyään oon päässy jokseenkin siitäki ajattelumallista eroon! Ja se on jo omanlaisensa pieni ihme. Tärkein ahaa-elämys tässä on se, että mä en halua viettää seuraavaa kolmeekymmentä vuotta vaan häveten ja inhoten itteeni ja miettien kokoajan että mitähän henkilö x musta ajattelee ja miksen mä voi olla kokoa M tai edes L. Jos en kelpaa jollekkin tälläsenä kun oon niin se tyyppi ei edes ansaitse mua. Nih.
Ja siis kyllähän mä oon muuttanu elämäntapojani viimeaikoina paljon, ja liikun enemmän ja syön (pääasiassa köh) terveellisemmin ja kaikkee. Et vaikka nyt opettelen rakastamaan itseäni söpönä perunana niin haluan mä silti vähä parempaan kuosiin. Mut en ota mitään paniikki-stressiä siitä. Putosi paino tai ei niin aion jatkossa pyrkiä olemaan onnellinen sellasena kun oon. Ja veikkaanpa että nyt se saattaa jopa tippua kun siitä ei ota elämäntehtäväänsä!
Eikä tää kaikki oo pelkkää ulkonäkö-oivallusta. Oon myös eläny pitkään niin, että oon saanu kuulla eri tahoilta kuinka mussa on se ja se ärsyttävää ja teen sitä ja tätä väärin ja "jos vaan tekisit näin tai et tekisi näin niin olisit parempi", ja mä oon tottakai uskonut sen ja yrittäny muuttua. Ja sitten kun en oo kyennyt muuttamaan mun perusolemustani toiseksi oon masentunut koska en vieläkään kelpaa. Se otti ehkä jopa enemmän aikaa tajuta ettei mun tarvi muuttua, mä en elä täälä muille kuin itselleni! Tottakai jos mä esim vaikka teen jotain mikä rakastamani ihmisen elämää vaikeuttaa jollain tavalla niin tietenki mä teen parhaani sen muuttamiseen, paitsi jos se on jotain sellasta mikä on auttamattomasti osa mua ja minkä poistamalla mä niin sanoakseni menettäisin itseni. Tai jos se on vain perus ihmistoimintaa. (Mä tiiän, puhun vähä ympäripyöreesti, mut en haluu mennä liian tarkasti yksityiskohtiin.)
Että nih! Oon nyt varmaan about kolme viikkoa kirjotellu tätä tekstiä. Yleensä rykäsen tekstin kerralla ylös ja julkasen, mut tää tuntu niin sydämenasialta että piti oikeen miettiä ja tuumailla asioita. Ihan yhtä sekava tää muka niin perusteellisesti mietittykin teksti on, mutta halusin saada kaiken kirjotettua niin ei tarvi sit miettiä hetkenpäästä et "ainiin sekin ois pitäny sanoo!"
"Don't stop, tomorrow's another day
Don't stop, tomorrow you'll feel no pain
Just keep moving, oh
Don't stop the past'll trip you up
You know, right now's gotta be enough
Just keep moving"
